Just niin.. voisiko sen vain saada jostain, ei leipäjonosta, mutta taivaan lahjana vaikka?

Tiedetään, tiedetään, että suomessa on x määrä työtöntä, jotka kaikki haluavat töihin (juu, ja lehmätkin lentäis jos niillä olis siivet) joten ei pitäisi valittaa kun on siisti sisätyö eikä tarvitse kärvistellä työkkärin jonossa tai selata sormet ruvella työnvälittäjien sivuja.

Nyt vaan sattuu olemaan niin, ettei kiinnosta. Ei jaksa. Eikä ensinkään huvita! Loman tarpeessa?? No, pakko katkaista tältä illuusiolta siivet heti alkuunsa.. nimittäin jurikin tulin lomalta. Viikko tuli makailtua sanan varsinaisessa merkityksessä auringossa muiden palveltavana, enkä elettäkään tehnyt muuhun kuin siirtymiin hotellihuoneesta paikkaan A ja B ja nekin mahdollismman vähin askelin. Viikon liikuttavin kohokohta lieni snorklaus Punaisessa meressä ja hyvänä kakkosena tuli päivällisaikana useampi käynti jälkiruokapöydässä.

Että levätty on, niin ruhon kuin päänkin puolesta. Ja matkan jälkeen jäi vielä muutama päivä aikaa palautua loman rasituksista. Vaan tässä sitä ollaan.. yhtä tympääntyneenä touhuun kuin ennen lomalle lähtöäkin.

Mistä löytyisi kadotettu motivaatio ja tekemisen ilo ja meininki? Katosiko se yksityiselänmän ilojen myötä piiloon jonnekin pimeään? Eikö hyvää ja onnellista siviilielämää voi mitenkään sovittaa yhteen vastaavan työelämän kanssa?

Kun oma elämä oli perseeeellään, työ sujui kuin tanssi ja talo sai varmasti enemmän kuin pyysi. Ylityötuneja kertyi ja muidenkin hommia tehtiin nurkumatta. Nyt ei saa aikaiseksi edes niitä omia töitä säädetyssa järjestyksessä, aikatauluista puhumattakaan.

Eniten stressaa oma pää ja se vähäinen ajatuksenkullku, kuin tekemättömien tehtävien paine. Hälläväliä meiningillä jatketaan, vaikka enemmän pitäisi saada itsestä irti.

Toivottavasti huomenna on jo se päivä, kun saa otteen omasta niskastaan ja saa itsestä irti muutakin kuin valitusta.

Karmea kaamosmasennus. Ensin otti päähän kun satoi vettä, tuuli, oli pimeää ja mustaa. Nyt ottaa päähän edelleen kun tuulee ja sataa.. vaikka se sade sitten onkin lunta.

Aamulla ei huvita nousta töihin, päivällä ei huvittaisi lähteä töistä kotiin. Kaikki ketuttaa, itse eniten. Työkaverit on törppöjä jotka eivät tajua mistään mitään ja mieskin katselee vieraita naisia toiseksi työkseen. Parkkipaikalla auto on pidemmällä kuin kenenkään muun..

Eikä auta, vaikka yrittää liikkua pahaa tuulta pois tai nukkuu pitkät päikkärit pitkän päivän jälkeen. Tämä nyt kerta kaikkiaan on sellainen aika, ettei mikään tunnu tai maistu miltään muulta kuin paskalta.

Oikeasti on ihan kiva että sataa lunta ja maailma hiukan valaistuu pitkän ankean syksyn jälkeen. Työkaverit on ihan jees ja työtkin sujuu pääsaääntöisesti paremmin pienen paineen alla.

Ja miehessäkään ei muuta vikaa ole kuin se, että osaa olla ihan liiankin ihana juuri tällaisina päivinä kun sitä vähiten ansaitsisi.

Jos minä nyt menisin ja sanoisin rakkaalleni, että se on aika kultainen, sen sijään että kiukuttelen tässä keskenäni,mahtaisiko maailma muuttua muidenkin asoiden osalta hiukan paremmaksi.. vai jatkaisiko tätä naaman mutristelua kaikessa hiljaisuudessa ja ympärilleni mulkoilua varoittavan näköisenä??

… Suukoilla näöjään voi parantaa muitakin kuin lasten kolhuja

ps. se parkkipaikka on kyllä edelleen kauempana kuin muiden..

Värivaloihin hukkuva yö. Rakettien pauke, kuin ukkosen jylinä keskikesän hiostavassa kuumuudessa. Viime vuonna tähän aikaan mietin, mitä uusi vuosi tuo tullessaan  - katseessa enemmän epätoivoa ja vihaa,  kuin uutta ja parempaa vuotta odottavaa toiveikkuutta.

Nyt tiedän, että tuleva on parempi. Nyt minun ei tarvinnut kysyä itseltäni mitä täällä vielä teen, kysyä peilikuvaltani kuka tuo vihaisin silmin kädet nyrkissä oleva nainen on. Tänään, huomenna ja ensi viikolla kaikki on toisin, koska kaikki on paljon paremmin.

Ja nyt minä lupaan, että ensi vuonna

• Jätän lopultakin menneen elämän painolastin sinne minne se kuuluukin; menneeseen vuoteen
• Tartun hetkeen
• Kuuntelen kuin nallekarhu, suu tiukasti suljettuna, silmät ja korvat avoinna
• Rakastaa ja kertoa sen joka päivä rakkaimmilleni
• Pitää kiinni tästä rakkaudesta  - elämäni loppuun asti, antamatta periksi kaikille niille asioille ja ihmisille jotka yrittävät tehdä siitä lopun
• Tehdä töitä niinkuin eläisin ikuisesti
• Kulkea tätä tietä ilman sivuteitä ja harha-askelia
• En anna auringon laskea vihani ylle

Minä lupaan muistaa joka päivä että olen rakastamisen arvoinen.

Parempaa, onnellista ja rakkauden täyttämää Uutta Vuotta 2012!

Epäröinnin kynnyksellä

kysy

kuinka paljon rohkeutta

uskallat tänään  jättää käyttämättä

Viinilasissani Tommy Tabermanin teksti ja punaviiniä. Syntistäkö? Tänäänhän on vasta keskiviikko.. Huomenna työpäivä. Mutta en juo humaltuakseni, siihen riittävät hänen suudelmansa. Hänen kosketuksensa, se tietty katse tummenneista silmistä. Ja siinä se on.. valun kuin sula hunaja hänen käsiinsä, kysymättä, pyytämättä. Tietämättä, rukoillako lopettamaan hetken hulluus vai anellako lisää.

Huutaisin hänen nimeään jos ei kuiskauskin rikkoisi hetken haurautta. Vapisevin sormin, vapisevin huulin siirrän ihoonsa tarpeeni hukuttautua. Ja nousta pintaan -ei koskaan.

..huutava hulluus vain paikoilleen jää, jos tarkoitus löytyisi mun elämään..

Tässä maailmassa, rakkaus on kamikazelentäjä.

Tässä maailmassa, saa toiveensa heittää kuin käsikranaatin.

Tässä maailmassa, on käsi luutunut nyrkkiin - hyväile sillä sitten rakkaasi poskea.

Tässä maailmassa, viilltää hellyys takkisi selän puhki

Tässä maailmassa on ammuttava ensin, sitten vasta saa kysyä; minuako rakastit?

En katso enää taakseni, en mieti onko tämä oikea ratkaisu. Onko tämä edes mikään ratkaisu, vai pakenemista. Ovi läimähtää kiinni, ulkona tuoksuu syksy; omenat, vasta leikattu ruoho. Tiedän katsomattakin, että terassin kukkaruukut kaipaavat vettä. Se ei ole tästä hetkestä eteenpäin minun asiani, hoitakoon joku muu. 6 vuotta muiden palvelijana ja kynnysmattona riitti. Jossain tuolla on elämä, se pitää vain löytää.

Auto kääntyy portista kadulle, mukana viimeinen kuorma vuosien varrella kerättyä painolastia. Ei tavarana, mutta tunteina ja muistoina sydämen seudulla.  Kipu ei enää viillä, se tuntuu jomotuksena. Kuin aavesärkynä raajasta joka on poistettu.

Jo tutuksi käynyt parkkiruutu. Nousen viidenteen kerrokseen. Kenkien kopina rappukäytävää vasten kuulostaa rauhoittavalta. Oma nimi ovessa, hymyilen. Kaikki uudelta ja omalta tuoksuvat tavarat vanhojen kanssa sulassa sovussa. Tämä on minun kotini, minun elämäni. Tästä se jatkuu eteenpäin, paikasta johon on hyvä tulla.